tiistai 21. toukokuuta 2013



© Kuvat ja runot Kaija Irmeli Olin-Arvola

Sielunveljelleni, vapaudelle ja kaikille jotka rakastavat

Raaseporissa 21.5.2013

Enkelit,
taivaan iloinen
herrasväki,
siivet levällään
lentämässä ikuisesti
pois
minun luotani;
fan i blodet.

Äiti tahtoo
lapseltaan hymyn.
Äiti alussa.
Äiti lopussa:
loputon huuto,
ikuinen putoaminen.

Pyyteetöntä
rakkautta
ei ole.

Tahtoisin olla
taikuri
piparkakkutalossa
yksinäisistä
yksinäisin.
Pelkään unta
enemmän kuin
unettomuutta.

Olen kirkuva huuto,
taskupeiliin
suljettu
vanha nainen.

Viisi äänekästä kelloa
huoneessani
mittaa olematonta aikaa.

Kalastaja palaa mereltä.
Lokit kirkuvat juhlaa.
Avaruus äänten ja kuvien
kaikuja täynnä.

Hilpeä on taivas,
ilma voin värinen.

Jos putoaa tyhjässä,
ei voi tietää liikkeen suuntaa
vai onko liikettä lainkaan.

Katson tähdestä tähteen
ohi Venuksen
kuusta itään
auringosta länteen,
ajatus nopeampi kuin valo.

Kulkee tuhkakuningas
matkalla maahan ja multaan;
vesi jää ja jälki taivasalle.

Vain köyhän leivälle
on levitetty
paksulti
voi-moraalia.


Unescon maailman runouden päivänä 21.3.2012 

Rilax - Riilahti


Kyiset
kiviset pellot
Sulavat talvitiet.
Hohtavalla hangella
variksen mustat sulat.
Kaislikot
kultaiset
keltaiset
niin itsensä näköiset.

Sulavana
katsoo metsäkansa
kivikansa
kantokansa
unikansa.
Puut palavat.
Mitäpä metsä itse
puillaan tekisi.

Sihisten sulavat lumet.
Sulaako sydämeni?

Kohta pääsisi
pälvipanolle,
sanoivat pojat
ennen.


Rakkaus















Kaksi suljettua lipasta
toinen sisältää toisen avaimen.
Vieraus lähin omainen
maja kattoa vailla.

Nurja ja oikea syntyvät
samaan aikaan
samasta langasta.
Kun kaikki käy
oman tahdon mukaan,
pitää rakastaa enemmän.

Ihminen omistaa pelkästään
menetettävää.
Vain se joka rakastaa
voi antaa anteeksi.

Rakkaus on hyveen
iloinen luoja.
Se näyttää
kuinka vahvoja
voimme kärsimyksessä
olla.

Pidä kiirettä!
Kellot soivat sinulle:
kirkonkellot kutsuvat haudoille
vellikellot syömään.

5.4.2012
Pyhänä
katsoo kalmisto.

Alussa 
kaikki
oli
samassa
pisteessä.

Loppu on kaikelle sama.

Kivet kuohuttavat.
Kurjet huutavat.
Kurjat palaavat.

Pupillien pimeyden
tuolla puolen
avautuu ääretön kosmos
sielläkö sinä
kuplassa
jonka puhallat.

OM

Etsin imikkää
lapsuuden lemmikkilehdosta.
Löysin kaadetut puut
kaivetut ojat
pengotut penkereet
louhitut kalliot
ja moottoritien.

Risukoissa
kiemurtelivat
varjot kuin
verkossa
kalat.

Unessa poimin mustikoita.
Satavuotias unikirjani
ennusti marjoista
veripahkoja.

Aamulla taittelin
paperista
valkoisen liljan.




Olen hetken mieli


Kellot keskustelevat ajasta
kukin tavallaan
Käki kukkuu kuusi kertaa
Punnus putoaa.
Tikuttaa
Raksuttaa
Nakuttaa
Kolkuttaa

Kultaisissa kehyksissä
ikkunapeili
välittää
riippakoivun vilkutuksen.
Se varjojen
katrasta
kaitsee.

Yksin olen
jalat seinällä
päälaella pilvi.

Hehkuvassa auringossa
sulaudun valoon.

Ohikiitävän hetken olen
pelkkä mieli.
Lumi sulaa varkain
pälvet paisuvat
hanki ohenee huomaamatta.
Pelloille on kylvetty
tulimultaa.
Unohdan mitä unohdan
enkä huomenna
muista unohdukseni nimeä.


Lasikuvan alla
kello kiepsauttelee
neljää kultaista kuulaa:
edestakaisin, edestakaisin,
kultainen varjo
katossa toistaa liikkeen
rullaten:
edestakaisin, edestakaisin.

Annan lapselle aurinkolahjan.

Sei ein Sonnenkind dein ganzes Leben,
nur der Sonne hat kann Sonne geben.

Lapsella pyhien
vanha aurinkosielu,
yksinäisen kulkukoiran
ja pääskysen uskollisuus.
Käyn kuvaamassa talon,
josta isäni lähti
viimeiselle työmatkalleen.
Raamatunmusta
varisperkele
ilkkuu.

Kukat sulkevat silmänä yöksi.
Hiekka hengittää
jalkojen alla.

Lähteminen kuuluu
jokaisen ihmisen
perusvapauteen.

Yksinäisyydestäni
en kerro kenellekään.


Kadut oksentavat 
viemäreihinsä 
mustaa lunta
Musta on maa,
musta aurinko
hevosenpää 
keskellä
sinistä lakea.
Murhaava valo,
jolta maa saa värinsä.
Katupöly tukkii
suun ja sieraimet
hiekka ratisee hampaissa.
Keskeltä kaupunkia puretaan
kokonainen kortteli
vanhoja puutaloja,
kauppoja,
liikehuoneistoja.

Leninkiliike, josta
vuosia sitten ostin
valkoisen lierihatun.

Tuuli veisaa
vanhaa virttä,
jonka sanat
ovat
rahan muotoisia.
Taivas kuin valtaistuinkupoli.
Mitä sokeat taivaalta tähyävät?
Nyt syödään pala ruumista ja
ryypätään kulaus verta päälle.
Totta ja oikeaa on vain
sielun iloinen rikkaus.
Muu ei voittoa tuota,
vain tuskaa ja ikävää.

Ikkunat ovat talon silmät.

Puiden takaa
joku katsoo polulla kulkijaa,

kivet lentävät,
ruudut pysyvät ehjinä,
auringonsäde läpäisee
likaisenharmaan lasin
musiikiksi muuttuen.

Mikä kuolema!
Mikä kohtalo!
Mikä ilo!

Ikkunalla isojärvisimupukan kuori.
Tuntemattoman pienen pojan
vuosia sitten rantakoivun kahisevassa varjossa
ujosti antama.
Helmiäisessä näen yhä
ystävälliset kesakkoiset kasvot.
Oman kuvani ryöstän peilistä.

Ennen kuin silmä kehittyi
maailmassa täytyi olla jotain katsottavaa.

Kohta talvi on juossut itsensä loppuun.
Ojat pulppuavat tiskivettä ja kyyneliä.
Kohta käki kukkuu
jonkun toisen elinvuosia.

Täydellisyys näyttäytyy vain häviössä.
Taivaalla cirrusköynnös.

Hanko – Hangö – Leila

Tien varsilta penkereiltä
katse etsii
keltaista
nappia.
Ei vielä, ei vielä, ei vielä.

Aurinko virnuilee
kuin Hangonkeksi.
”Siin olet meri siinä”
niin olen minäkin.

Rannalla jänis ja koira,
ulkoiluttaminen kielletty.

Meren pohjalla
vaeltavat mykät kotilot.
Kaareva avaruus
on huokoista ainetta,
johon jokainen
jättää jälkensä.

Onnenpensas kukkii jo,
pian mustat orvokit.
Koivussa tuulenpesä,
kohta on kesä.



Fellmanin pelto, Lahti 28.4.2013

Katse etsii apua ylhäältä.
Taivaalla pilvet taistelevat
synkkä sadepilvi työntää syrjään
kumpupilvet ja haituvat.
Otsalleni putoaa
kaksi
jäistä
raetta.

Katse etsii
kuraisesta
tallatusta
sotketusta
maasta
leipää.
Turhaan.

Katse etsii silmiä.
Katse etsii katsetta.
Katse etsii ihmistä.
Silmät näkevät silmät.
Katse ihmisen:
Syleily on vankka ja
hellästi luja.

Katse etsii, etsii, etsii
tuhansia kuolleita
tuhansia kärsineitä.
Onko tänään heitä?

Tuhannet suut aukenevat äänettömään huutoon,
Tuhannet suut aukenevat huutoon sielun pohjalta asti.
Tuhannet suut huutavat: Äiti, Äiti, Äitii.
Jotain jäi. Kiitän.

Jotain etsin yhä.
Kadulla talven valkaisema
revennyt fiikuksen lehti.
Moottoritiellä murskaantunut jänis.
Kukapa olisi uskonut!

Tänään eksyin Karkkilaan
ja eksyin Karkkilassa.
Piti yrittää kolme kertaa,
että osui Työläismuseolle ja Fagerkullaan.

Forssakaan ei ollut entisensä.
Ennen Forssa oli kaupunki,
nyt pelkkä jarrutusjälki tiessä.
Kirpputori tyhjää täynnä.
Aasialaisen kaupan ikkunassa
jono kultaisia kissoja vilkutti vasemmalla tassullaan.

Kadun yli raahusti mummo työntäen polkupyörää,
mummolla punainen takki, kukallinen hame,
sininen pipo ja mustat saapikkaat,
sukupuuttoon kuoleva laji.
Ei ketään missään.

Tieltä olisi päässyt
Raivonkulmalle ja Leikkikankaalle.
Olisi pitänyt kääntyä.

Antskogin ruukinkirkko

Kylän kirkko vertaistaan vailla
   ristilaivoineen
kuusten kohota taivaisiin.
Maata syleilee sammalmatto.
Syvllä lammen pohjassa,
       mudan alla,
kumisevat kellot
   muistojen kosketuksesta.

AIKAA EI OLE

On niin hiljaista,
että varmasti joku tulee.

Vastakkaiselta rannalta

  lähestyy vene 
    ilman airoja 
      ilman soutajaa.

Eteläntuoksuinen 
tuuli vetää kuuta lähemmäksi. 

Valkoinen lintu kiertelee oksissa. 
Sateet kuljettavat kuolemaa.

Ikkuna toistaa 

käden liikettä yössä. 
Surulla on ulkona omat juhlansa. 
Montako päivää jo 
näkemättä omaa varjoani 
ja aikaa jota ei ole. 

Kevään äänet kirkuvat talven sydämessä.


Peli jatkuu: 

aina palaa murhe 
jonkun lähettämänä  takaisin.


Ikkuna toistaa käden liikettä. 
Pimeys kiillottaa likimustat metsät. 

Vastakkaiselta rannalta tulee vene 
   ilman airoja
      ilman soutajaa.
Kirjanpainaja,
Ips typographus,
kirjoittaa salaista
viestiään 
kaarnan alla
syvällä metsässä
niin että puru
rapisee.
Mahtaneeko
miettiä,
mitä ovat
kustannetut runot
ja kuka tämänkin
kustantaisi.

Olen hetken mieli


© Kuvat ja runot Kaija Irmeli Olin-Arvola

Sielunveljelleni, vapaudelle ja kaikille jotka rakastavat

Raaseporissa 21.5.2013